Voi veljet, että voi ihminen olla onnellinen. Niin riemuissaan ettei sanat tule suusta oikein päin eivätkä sormet tavoita näppäimistöä oikein. Häntäkin, oma stressileluni, on saanut roikkua ihan rauhassa olalla tänään. Ei ole ollut stressiä, joka pakottaa sormet olalle ja sormeilemaan häntää. Laitoin sen vain letille, ettei se lennä tiellä.

Aloitin maanantaina työharjoittelun, ja tänään oli kolmas päivä. Viitenä päivänä viikossa, kuusi tuntia päivässä, on pienelle ihmisrauniolle ihan riittävä urakka. Sen jälkeen jää vielä aikaa jäädä työpaikalle hengaamaankin.
Pääsin siis kirjastoon. Kaupungin pääkirjastoon, tutustumaan alaan, jota haen opiskelemaan tämän vuoden yhteishaussa. Vielä en ole hakenut, koska en ymmärrä hakukonetta, mutta tällä viikolla haen. Olenhan viimein löytänyt sen oman alani. Niin ainakin luulen- missään muussa työssä, jota olen vuosien varrella tehnyt, en ole kokenut samanlaista tunnetilaa kuin nyt.

Maanantaina meni pari tuntia työpaikkaan ja sen eri toimintoihin tutustuessa. Ei uskoisi mitä kaikkea kirjastossa tapahtuu, että ne kirjat on siellä hyllyssä ihmisten lainattavana.
Lopun maanantaita ja koko eilisen muovitin kirjoja. Eli laitoin kontaktimuovit kirjojen päälle, etteivät ne mene rikki. Nurkat on vaikea kohta muovittaa, mutta nyt osaan senkin vaikka unissani! Harkitsin jopa tekeväni tänne lyhyen, kuvitetun tutoriaalin "näin päällystät kirjasi". Tottakai myös mokailin, mutta en tehnyt mitään korvaamatonta vahinkoa millekään, eikä mikään mennyt rikki, joten ei kai se haittaa.

Mutta tänään pääsin tekemään siis sitä mitä olen aina halunnut tehdä, ja välillä salaa tehnytkin kun kukaan ei ole nähnyt. Nimittäin hyllyttämään! Osoittautui, ettei se ole kovin vaikeaa, vaikka mulle väitettiinkin ekana päivänä etten osaisi hyllyttää kirjoja. Osaisinpas, ja hyllytinkin.
Ensin hyllytin dvd-levyjä, joita ei ole paljon (vain pari hyllyä), ja kun huomasin jutun juonen, hyllytin niitä yksinkin ja myöhemmin pääsin hyllyttämään kirjojakin. Täytyy myöntää, että aikuisten kirjoja on aavistuksen vaikeampi hyllyttää kuin lasten ja nuorten kirjoja. Ei ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta vaikeampaa. Onnistuin siinä silti, ja nyt olen itsestäni hurjan ylpeä.
Kävin myös alakerran kirjavarastossa auttamassa kirjojen luokittelussa ja aakkostamisessa. Oli siis suuri hylly täynnä kirjoja, jotka piti järjestää luokkanumeron mukaan ja luokan sisällä aakkosjärjestykseen. Ei niin mahdoton homma kuin miltä kuulostaa!

Ja kun hyllyttää, löytää samalla uusia aarteita hyllystä, ja sitten vain pitää odottaa työajan loppuun, että pääsee lukemaan tai lainaamaan kotiin.

Jos tulee muutto pohjoiseen työharjoittelun päätteeksi, kysyn uudella paikkakunnallani, pääsisinkö kirjastoon hyllyttäjäksi, tai jotain tekemään.

 

Piti myös kirjavinkata, mutta sitä vähän myöhemmin.

Tai ehkä yksi pikku vinkki. Tämän hetken "iltasatukirjana" on Veikko Huovisen kirja "Konsta Pylkkänen etsii kortteeria", missä vanha kunnon Havukka-ahon ajattelija etsiskelee asumusta itselleen vanhuuden päiviksi.

Tätä ei lueta likimainkaan joka ilta, tämä on vain semmoinen meidän kesken oleva kirja. Jompikumpi siis lukee ääneen sängyssä. Suosittelen, Konsta on vaan aika hauska tyyppi! Välillä tosin rasittava, mutta kukapa ei?

Toinen meidän "iltasatukirja" oli Aino Kallaksen Sudenmorsian, joka oli meidän eka ääneen luettava kirja. Se aloitettiin hassusti keskeltä ja edettiin loppuun ja sitten luettiin alkupuolisko.
Tämä kirja seurasi meitä mökillekin, kun on niin kätevän pikkuinen. Ainakin tämä mun versio.

Tässä metsänvartija Priidikin vaimo Aalo vetää sudenturkin ylleen ja juoksee yöt sutena metsässä. Ja koska kyseessä on Hiidenmaa 1650- luvulla, ei tätä tietenkään katsota hyvällä silmällä. Ja sillä lailla, en kerro enempää, lukekaa itse, suosittelen.

Kolmas tänään suosittelemani kirja on vähän surullinen tarina linnusta, joka asuu suuressa, kiiltävässä häkissä, jossa ei kuitenkaan mahdu lentämään, ja haaveilee vapaudesta. Sitten vapaus koittaa, mutta ei olekaan niin ihanaa, kuin lintu luuli...

Hannu Mäkelän kirja "Kun lintu laulaa". Rakas ei halua tätä kuunnella, koska ei tykkää surullisista tarinoista. (Sain sen itkemään kun kerroin pienestä joulukuusesta.)

Kuvitus on kaunista, eikä vie liikaa huomiota itse tarinalta. Luen tuon vielä joskus kummilapselleni ja pikkusiskolleen.