Onpas taas mennyt aikaa, etten ole kirjoittanut mitään. Mahdan olla kamala blogi-ihminen. Veljesten blogiinkaan ei ole aikoihin tullut mitään, treeniblogista puhumattakaan.
Jospa nyt kuitenkin kelais vähän taaksepäin mitä sitä on tullut tehtyä viime aikoina...

Ensimmäisenä tulee mieleen Lontoon reissu.
Käytiin tyttökaverin kanssa Lontoossa, Lontoon suomalaisella merimieskirkolla vapaaehtoistöissä Joulubasaarin aikana. Myytiin leipiä, järjesteltiin esillä olevia tavaroita, vaihdettiin enemmän (Bärre) ja vähemmän (minä) sujuvasti kieltä suomesta englantiin ja keskusteltiin asiakkaiden kanssa onnenleivän onnea tuottavasta vaikutuksesta. Näytti vähän siltä, ettei kukaan uskonut mua, kun väitin kivenkovaan, että onnenleivästä tulee onnekkaaksi. Ihmeellistä kansaa nuo englantilaiset.

Lisäksi kierreltiin pitkin poikin Lontoota, käytiin Carnaby Streetillä, Camdenissa, Buckinghamin palatsia katsomassa ja ostoksilla. Istuttiin tutisevan kaksikerrosbussin yläkerrassa ja puristettiin rystyset valkoisina kaidetta, kun auto tärisi ja jytisi siihen malliin että tiputaan kohta kuljettajan niskaan.
Näin myös niitä englantilaisia "bobbyja", ja ne ihan totta viheltää pilliin, kun haluavat kiinnittää jonkun huomiota liikenteessä!
Ja siellä on muuten paljon turvallisemman tuntuista mennä tien yli, jos siinä on suojatie ja semmoiset valot jotka vilkkuu. Ne pysähtyy niihin paljon varmemmin kuin Suomessa.

 

Käytiin kävelemässä Thamesin rantareittiä pitkin, ja siellä oli kaikkea hämmentävää, niinkuin nyt vaikka semmoisia patsaita.

Niinkun vaikka tommonen setä, joka vaan hengas puistonpenkillä. Siitä piti saada kuva.

Tämä oli hurjan suloinen patsas, siitä piti saada myös kuva.

Itse asiassa, aina kun näin jonkun eläinpatsaan, sitä piti käydä paijustamassa. Koska olisihan se ikävää olla eläinpatsas Lontoossa, missä on miljoona ihmistä, eikä kukaan pysähdy paijustamaan. Julmaa! Onneksi minä saavuin paikalle ja urheasti taputtelin kaikkia elikoita jotka näin. Siis patsaat, en oikeita, hui sentään.

Oli myös semmoisia isoja hevospatsaita siellä... no, siellä niin, en muista sen paikan nimeä. Se on ollut joku hevossairaala 1. tai 2. maailmansodan aikana, ja siellä oli isoja hevospatsaita, joita minä paijasin.

Niin, tommoisia isoja polleja. Itse asiassa Ideaparkissa on samanlainen heppa, paijasin sitä viikonloppuna.

 

Lontoossa parasta oli kaupat ja ne ihmiset, jotka ei olleet yhtään pelottavia. Ja osa jopa ymmärsi mun juttuja. Kävi ilmi, että kirkolla on ollut töissä mun työvoimaneuvoja. Törmäsin siihen pari viikkoa sitten Suomen puolella, muutama päivä reissun jälkeen. Jei. Myös syksyllä loppuneen kurssin psykologi oli siellä Lontoossa. Kyllä maailma on pieni.
Koko Lontoo-kokemus oli upea, erilainen ja uudenlainen. Sai ajattelemaan, ettei maailma ole niin kaukana, kuin olen aina tottunut ajattelemaan.

Lentokenttä ja lentokone kaikkineen sai minut myös ajattelemaan, että what the heck, pysykööt siellä lähellä, kunhan ei tarvi mennä koneeseen enää! Nousu on kamalaa, tuntuu että kone putoaa, eikä nousekaan kovin ylös ja sitten se vaan tärähtelee ja iik iik apua! Lasku puolestaan oli ihan huippuhauska kokemus! Vahtasin ikkunasta niitä siipiä, ja miten ne liikkuu eri lailla ja hihitin tohkeissani kun kone kääntyili. Olin ehkä aika vallaton matkustuskumppani.

Lisäksi kuvattiin videota pitkät pätkät, mutten osaa oikein laittaa niitä koneelle ja nettiin ja kaikkea. Vaikeaa on elämä pienillä ketuilla.